Häkin rakastamisesta

Jos pelkäät menettäväsi jotakin tärkeää, tämä teksti ei opeta sinua välittämään vähemmän. Se opettaa sinua rakastamaan ilman sitä kahletta, että kaiken pitäisi pysyä sinun. Siitä seuraavaksi.

Me emme omista oikeastaan mitään tästä maailmasta. Kaikki ympärillämme on ainoastaan lainattua, eikä…

— Mutta hei, ehkä keskeytät sinä. Tämä on paskapuhetta. Minä omistan tämän talon. Olen rakentanutkin sen itse.
— Niin varmasti olet, vastaisin sinulle. Ja Suomen lain mukaan se kuuluu sinulle.
— Sittenhän minä omistan sen.
— Omistat, sanon. Mutta kuinka pitkäksi aikaa?

Kukaan ei voi luvata sinulle, ettei talosi ole huomenna raunioina. Eikä kukaan voi luvata, että kaikki ihmiset, joiden kanssa jaat sen tänään, ovat siinä huomenna kanssasi.

Stoalainen harjoittelu ei estä taloasi palamasta. Sen tarkoitus on harjoittaa sinua niin, ettei sinun tarvitse muuttua raunioiksi sen mukana.

Talosi voi olla raunioina, mutta sinun ei tarvitse olla. Eli vielä kerran…

Me emme omista oikeastaan mitään tästä maailmasta. Kaikki ympärillämme on ainoastaan lainattua, eikä universumi ole luvannut meille koskaan mitään. Me käytämme, hoidamme ja rakastamme asioita, jotka ovat meillä ainoastaan lainassa. Niin. Myös rakastamme.

Lopulta se on sinun valintasi, rakastatko sinä vapaasti lentävää lintua vai lintuhäkkiin teljettyä olentoa. Lintu häkissä on omistamista. Vapaana lentäminen on luonnonlakeihin kuuluvaa kiertokulkua.

Mitä sinä olet kieltämässä?

Ikuisuuden fantasioiminen on harhan häkin rakentamista. Vain pesästä ulos hypännyt lintu voi oppia lentämään.

Kenties olet vuosia vaalinut ajatusta jostakin ikuisena kestävästä hetkestä, mutta kaikki, minkä olet saanut aikaan oli vain häkkiin menehtynyt lintu, etkä lopulta pystynyt hyväksymään edes sitä.

Tai ehkä ajattelit kasvavia lapsia, puolisoa, omaa elämää… Ikuisuuden kestävää vanhemmuutta, ikuisuuden kestävää polkujen risteystä tai omaa kuolemattomuutta.

Enkä minä sano tätä turvallisen välimatkan päästä. Olen itse käynyt läpi avioeron, nähnyt nuorimmankin lapseni lentävän ulos kotipesästä, enkä koskaan saanut mahdollisuutta olla isäni hautajaisissa.

Mutta eivätkö juuri nämä ole niitä hetkiä kysyä, mille minä olen rakentanut elämäni?

Jollekin sellaiselle, mikä on ainoastaan lainassa, mutta totta – vai jollekin sellaiselle, mikä on kestävää, mutta niin ihanaa itsepetosta? Kestävää, kunnes menee rikki.

Ensimmäisen tapauksessa sinä olet harjoitellut koko elämäsi hyväksymään lainoistasi luopumista, kun taas jälkimmäisessä esimerkissä olet harjouttanut itseäsi hajoamaan ensimmäisen menetyksen kohdalla. Mutta kerropa minulle yhden asian; kuinka voi menettää jotakin sellaista, mitä ei ole koskaan edes omistanut? Kuinka voi menettää jotakin lainattua?

Ehkä sinä voit kertoa, että rakastan sitä niin paljon, että haluan sen olevan minun. Kenties niin. Kenties tämä on totta. Mutta sinä puhut rakastamisesta, vaikkakin tarkoitat omistamista. Ja sinä tarkoitat omistamista, vaikkei sinulle ole koskaan luvattu yhtään muuta kuin että kaikki on katoavaista, eikä meillä ole mitään muuta kuin tämä hetki, mikä sekin on vain lainassa.

Niinpä ehkä olitkin rakastunut pelkästään ajatukseesi omistamisesta. Siitä, että voit hallita ajan ja ympäröivän maailman.

Mutta hyvä ihminen, maailma ei pyöri meidän ympärillä, vaan me kaikki olemme sen universumin yhdellä reunalla tämän osana. Eikä universumin lakiin tule muutoksia, vaikka sinä toivoisit sitä kuinka paljon.

Lopulta kyse ei ole siitä, tajuatko. Lopulta se on kyse siitä, tajuatko sinä tämän ennen kuin elämäsi tiimalasissa on enää vain kourallinen hiekkaa.

Koska olet lukenut tätä artikkelia jo niin pitkälle, minäpä kerron sinulle yhden asian. Sinulla on vaihtoehto. Itse asiassa sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä sinä rakastat ajatustasi omistamisesta ja toisessa sinä rakastat tätä lainassa olevaa hetkeä.

Ja tässä tulee se paras osuus: vain ja ainoastaan sinä voit valita, rakastatko hetkessä lentävää lintua vai sitä häkkiä, minkä olet ehkä mieleesi jo pystyttänyt. Mietipä sitä.